jäljetsilmätsuunnat+

keskiviikkona
tiukuja




en tiedä miksi, mutta teki mieli antaa otsikoksi "tiukuja".

taustalla hymisee the tinyn solistin värisevä ääni, se on kaunis ja herkkä, se muistuttaa minua karoliinan postikortin taakse kirjoittamasta edith södergranin runosta, siinä oli vuorella laulava tyttö jonka sanat kuolivat mereen ja kallioille jäi sydänverta ja oli jotakin joka ei koskaan palaa.

karoliina osasi valita hyvin. se runo liikahdutti jotakin minussa, en oikein tiedä mitä, mutta tunsin sen värähtävän, se oli pieni ja lähes huomaamaton liikahdus, mutta varsin merkityksellinen silti. jotain, joka ei koskaan palaa. kuinka monesti olen miettinyt ajan kulumista, kuinka monesti vuorotellen ihaillut ja pelännyt sitä kuinka viisarit vain jatkavat loputonta kulkuaan kellotaulun ympäri, kyselemättä, kuinka aika valuu ulottumattomiin ja vajoaa ikuisuuteen ilman että sille voi kukaan tehdä mitään? kuinka monesti minuun on iltaisin hiipinyt omituinen tiedostavuus siitä, että en ole täällä omassa pienessä maailmassani enää pitkään, että hyvästien hetki lähestyy jokaisella hengenvedolla? ja kuinka kaikesta siitä samanaikaisesti kylmästä ja lämpimästä tietoisuuden kosketuksesta jossain rintalastani alla varjoisa pelko haukkaa happea, kuiskaillen lauseita jotka kiipivät pitkin selkärankaa ja saavat sen lyyhistymään. vanhoja pelkoja, juurtuneita pelkoja. vaikeita.

"know your demons", se lapsekkaan puhdas ääni vonkuu minulle. kiitos, nyt tiedän, nyt tunnen. myönnän.

mutta kasvavatko nekin vai saanko ne kuolemaan itseni varjoon? saanko sylikaupalla aurinkoa ja sadetta, voitanko kilpailun kasvutilasta kuten rikkaruohot kilpailevat keskenään ja heikoimmat kuihtuvat? siinä yksinkertaisessa, mutta hauskassa lautapelissä emäntä valitsi vaihtoehdoista minun olevan rikkaruoho, olimme samaa mieltä, sellainen pieni ja villi ja homssuinen joka puskee säntillisten ja siististi istutettujen kukkien tielle, ja no, ovathan somat pienet niittykukatkin rikkaruohoja. jos olisin rikkaruoho, pysäyttämätön ja itsepintainen, silloinhan minä selviäisin. kasvaisin varjossa enkä tarvitsisi säännöllistä huolenpitoa selvitäkseni, olisin pieni ja ylpeä, lähes nenäkäs. mutta eivät rikkaruohotkaan ilman vettä tai valoa selviä. eivätkä ne seikat ole itsestäni kiinni.

tiukuja, tiukuja. joulukuuta on valunut eteenpäin jo kolmatta päivää. kaikkialla on mustaa ja märkää ja surkean oloista. tuuli työnsi minua jäätä pitkin ennen kuin se suli pois. olin liikkeellä vasta keskiyön jälkeen ja katulamput olivat jo nukahtaneet, kävelin vesilätäköitä pitkin sysimustaan huppuun peitettynä, ja juuri kun riehaannuin räiskimään kuten joskun silloin kun vielä käytin kurahaalareita, liukastuin enkä enää uskaltanut koittaa uudestaan.

kaipailen kaupungin värivaloja, tiukujen helinää yössä, ääntä ja valoa. vaihtelun vuoksi.

Tunnisteet: , ,






psst, muita postejani löydät selaamalla otsikon alla olevaa valikkoa.